Animecon tuli ja meni. Aivan mahtavaa oli taas. Traconia ootellessa. Mulla ja Lunarilla oli koko conin parhaat Rin ja Len cosplayt. Mut mehän ei tyydytä siihen. Kumpikin meistä aikoo vielä parannella cossejaan tulevaisuutta varten. Tutustuin taas muutamaan uuteen ihmiseen. Kuvia saattaa tulla joskus kunhan jaksan siirtää ne koneelle. Tahvosta vaan sunnuntaina loppu akku vähän kesken... Iltabileet oli kyllä parhautta! Ei meillä ainakaan yhtään lujaa menny tai mitään. Ei toki. Sinä viikonloppuna meillä oli mun kaks kaveria vielä yötä. Ei meinannu tulla iltapalasta mitään ku meinattiin kuolla nauruun ja minä vielä yritin samalla olla tukehtumatta mehuuni.
Sitte mä en ookkaan oikein tehny mitään. Datannu koneella ja pelannu mun uutta peliä, Castlevania Judgementtia wiillä. Aivan paras peli. Tullu taas uusia cossi-ideoita sen myötä. Ihanku niitä ei ois jo muutenki.
Maanantaina käytiin iskän kaa tommosella noin parinkytäkilsan pyörälenkillä ja mentiin illasta elokuviin. Käytiin kahtomassa the Lone Ranger. Jhonny Depp<3
Tiistaina olin illalla nuortenillassa kirkolla. Meni taas pikkusen lujaa. Siellä seikkailtiin Lunarin kaa ympäriinsä ja syötiin mehujäitä.
Keskiviikkona taas sitte oli KAMY. Yllättävän vähän sinänsä oli porukkaa. Hauskaa oli kyllä silti. Katottiin Bakatestin eka tuotantokaus loppun ja vähän extroja päälle. Sitten me Lunarin kaa mietittiin miten eeppinen Kuutamoleiri tulee olemaan (seurakunnan nuortenleiri). Ensinnäkin. Me ollaan samalla leirillä ja meinattiin vielä mennä yöpymään samaan kämppään. Ja kaikki meidän suunnitelmat. Huhhuh. Hirtsu ei oo enää pystyssä sen jälkeen. Oiskohan Kuutamolla taas naamiaiset niinku viime vuonna. Ois niin parasta.
Tänään sitte heräsin jossai kaheksan jälkeen ekan kerran ku Matkahuollosta tuli viesti, että mun tilatut lukiokirjat ekaa jaksoo varten oli saapunu. Tehokkaasti ignoorasin sen ja jatkoin nukkumista. Kympiltä sit kampesin ihteni vihdoin ylös punkasta. Käytiin päivällä hakee ne mun kirjat ja Toptenistä pari leffaa. Etittiin myös mun kelloon patteri. Illasta syötiin Arnoldsin donitseja ja katottiin Hobitti.
Huomenna pitäs laittaa kuvia koneelle ja tyhjentä siten kamera. Sais ne kaikki animeconkuvat ja uudet "profiilikuvat" koneelle ja eteenpäin. Sitte mulla ei vissiinkää oo mitään muuta huomiseks. Kahtoo nyt.
Lauantaina meil ois yhen mun ent. luokkalaisen luona ns. grillibileet entisen luokan kesken. Kahtoo mitä siitäkin tulee. Varmaan seison ernuilemassa jossai kauempana leikkien kameralla ja nakertaen jotain ryöväämääni murusta kun ei viiti syyä toisten ruokia.
Joku päivä pitäs frendien kaa kuulma lähtee photoshoottaamaan kaupungille cossit päällä. Sitku vaa tietäs millon.
Nykyään musta tuntuu, että elämä ois koko ajan kulkemassa parempaan suuntaan. Silti, jostain syystä, musta tuntuu et mä en oo onnellinen. Nauran kyllä ja oon ilonen, mutta sisällä vainoo apeus ja synkkyys. Se synkkyys on taas alkanu kaivaa mua ontonks. Tappaa mut sisältä päin. Jonkun aikaa ei käyny mielessäkään et vetäisin ranteet auki tai hävittäisin ihteni elämästä muuten. Nyt ne alkaa taas palata. Tuntuu taas et ois pakko tehä itelleen pahaa. Täyttää se selittämätön tyhjyys sillä. Sitä kuvittelee vähän väliä miten vetäis ranteet auki tai hyppäis jostain korkeelta tai juoksis auton alle tai tulis puukotetuks tai jotain. Sitä huomaa miettivänsä, miksi ei? Jotenki sitä ei vaan oo tullu koskaan toteutettua.
Välillä sitä huomaa olevansa ihan hirvee ihminen. Kuten taas tässä tuli huomattua. Kun joku kysyy et voitko olla, nii sitä vaa sanoo et emmätiiä. Vaikkakaan ei ois just sillä hetkellä mitään tähdellisempääkään tekemistä. Sitä huomaa että vaikka miten pitäis toisesta ihmisestä nii sitä alkaa jotenki vaistomaisesti vältellä. Ehkä mä en vaa oo tottunu päästämään ihmisiä liian lähelle. Pelkään et ne rikkoo mun suojamuurit. Et mulla ei ois enää mitään minkä taakse piiloutua. Ehkä mä vaan oon pelkuri. Pelkään elää, mutten välttämättä halua kuollakkaan. Sitä miettii mitä pitäs tehä et sitä ei erakoitus. Mä en vaan tiiä mitä mun pitäs elämälläni tehä. Nykyään alkaa taas palailla myös se tunne, ettei kehoni oo mun oma. Et oon väärässä paikassa. Ei pitäs olla täällä. Ei pitäs olla ees olemassa. Edelleen mä katon elämää sivustakatsojana. En omasta ruumiistani vaan sen vierestä. Se on aika jännää. Ja omalla laillaan aika pelottavaa. Mä en vaan tunnu omistavan ihteeni. Sielu ei oo kiinni ruumiissa. Ehkä se on myös syynä siihen, miks mä en loppujen lopuks osaa sitoutua. Tuntuu väärältä. Et ihanku mulla ei ois lupaa käyttää mun kehoo miten mä haluun. Mulla ei oo oikeutta. Ei oo lupaa. Se alkaa hiljalleen ahistaa. Sitä haluis olla onnellinen ja nauttia elämästä. Aina vaan kun siihen tuntuis olevan mahdollisuus, niin tielle tulee este. Mun ei annetakkaan jatkaa eteenpäin. Kukaan ei varsinaisesti ulkopuolelta kiellä. Kielto kiirii jostain syvemmältä. Ja kielto on ehdoton. Mä toivon et vielä joskus mä löydän jonkun, joka onnistuis murtamaan mun barrierit ja onnistuis täyttämään sen täyttämättömän tyhjyyden. Et joskus mulla ois joku joka pitäis musta tiukasti kiinni, rakastas mua just sellasena kuin mä oon ja näyttäis sen. Joku joka sais mut rentoutumaan ja olemaan täysin oma itseni. Joku, johon vois luottaa täysin pelkäämättä.
Just nyt mulle tuli hirvee hinku käpertyy kerälle ja itkee. Itkee ja raapia ja viiltää. Mut ehkä mä en ees alota viiltämään. Jätetään se pois. Tuottas vaa enemmän tuskaa. Ahistas vaan enemmän.
Mä huomaan et mä oon muuttunu ihan hirveesti tässä parin vuoden sisällä. Enkä sano että muutos ois parempaan. Mä oon muuttunu hirveen epätoivoseks. Mä oon hirveen ristiriitainen. Kaipaisin hellyyttä ja huomioo enemmän ku koskaan, mutta työnnän kaikki vaan kauemmas. Mun ajattelutapa synkistyy jatkuvasti ja oon koko ajan entistä epävakaampi. Mä en vaan tiedä miten mun pitäs jatkaa. Enkä mä tiiä miten pitkään jaksan yrittää.
Sori ku saitte tämmösen ihq spämmin tänne. Ketään tuskin kiinnostaa yhtään mutta samapa tuo. Nähään taas joskus. Jos nähään.
