Mulla on oikeesti koko ajan ihan hirvee halipula. Ja musta tuntuu et mä muutun täysin ku mut saa ihastumaan. Mä alan olla pää sekasin koko ajan, enkä välttämättä puhu oikeen mistään muusta kun mun uhrista. Toisaalta taas oon koko ajan hämilläni ja ujo puoleni astuu esiin. Enkä osaa sanoa mitään. Enkä uskalla. Sillä samalla tulee mieleen kaikki nämä itsekriittisyydet. -En kuitenkaan ole tarpeeksi hyvä. Ei hän kuitenkaan minusta tykkää. Ei se kuitenkaan kestä. Saan vain heti rukkaset.- Aina. Joka ikinen kerta. Tällä kertaa ne vain tuntuu niin voimakkailta. Tuntuu, että on pakko tunnustaa. Silti pelottaa sanoa mitään. Enkä edes löydä sanoja. Tuntuu, että jos kuulen pelkäämäni sanat, en pystyisi jatkamaan eteenpäin. Toisaalta tuntuu, että jos minut hyväksyttäisiin, olisi se valhe. En uskalla ottaa ohjia omiin käsiini. Mutta haluan silti sanoa sen lopullisesti itse. Mutten vain tiedä miten ja milloin.
"Tahdon sinut vällyihini nukkumaan. Jottei sulle tulis kylmä enää milloinkaan"
Sitku koko ajansoi päässä jotai rakkauslaulujen tyyppisiä... Eikä niitä saa häädettyä...
Huomenna alkas koeviikko... Uagh. No ei mulla huomenna oo ku enkun kertaus, mut maanantaina alkais kokeet...
En nyt jaksa keskittyä kirjottamiseen tän enempää. Sori.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti