Mun on taas entistä vaikeempi luottaa ihmisiin. Mitä enemmän mä luotan, sitä enemmän mua pelottaa. Mun on vaikee luottaa kehenkään, kun en pysty edes ihteeni luottamaan.
Tänään mä tapasin taas yhden mulle tosi tärkeen ihmisen. Sen vieressä on hyvä olla ja se saa mut tuntemaan oloni turvalliseks ja rakastetuks. Tänään kuitenkin mua pelotti. Pelkäsin istua siinä, missä yleensä on niin turvallista. Pelkäsin, mutten halunnut liikahtaa. Halusin pois, mutta jäin paikoilleni.
Ajatukseni vilistivät mielessäni sekasortona. Pelko ja rakkaus sekoittivat pääni. Tunnistin itsessäni epäluottamuksen. Se kohdistui minuun itseeni. Huomasin, että kaikki ihmissuhteet joihin panostan, hajoavat. Kukin omasta syystään. Kaikki minkä haluan kestävän särkyy käsiini. Särkyy, ennenkuin voin tehdä mitään.
Tuumin, että ehkä minut on tarkoitettu elämään yksin. Tai sitten en ole vain tavannut sitä oikeaa. Voi myös olla, että kohtalo pilailee kustannuksellani. On antanut tavata sen oikean, mutta kariuttaakin kaiken.
Välillä en jaksa itseäni. Kaikkea sitä epäluottamusta ja pelkoa joka elää minussa. Välillä vain tuntuu, että se kaikki on liikaa. Pitäisi päästä pois. Juuri nyt on yksi sellaisista hetkistä. Kaipaan jotakuta viereeni lohduttamaan, mutta pelkoni ja epävarmuuteni estää sen. Olen voimaton. En pysty olemaan tunteideni herra. Luovutan. Jälleen kerran. En jaksa tapella vastaan. Annan asian olla. Yritän vielä viimeisin voimin saada pelon katoamasn. Turhaan. Se on ohi. Pelkoni kaluavat minut luita myöten, eikä minusta jää mitään.
Tänäänki illalla kotiin ajaessani ois tehny mieli ajaa puuhun. Tai jotain vastaavaa. Ehkä mulla ei vaan oo ihan kaikki ruuvit tallella. Vaikka kaikki ihan kivenkovaan aina väittääkin et oisin mukamas terve lapsi. En omasta mielestäni. Aina välillä on ties mitä harhoja ja päähänpistoja.
Välillä sitä miettii pitäskö hankkiutuu hoitoon, mut ei siitä sitten koskaan mitään tuu. En katos osaa selittää kellekkään mitään mistään ja jäädyn kun pitäs puhuu ongelmista. Hermostun ja tuijotan käsiäni ja tuijotan tyhjyyteen. Saatan alkaa leikkiä jollain mitä käsiini saan tai vaan pyöritellä sormiani ja tutkia niitä. Sitä paitsi. En uskalla puhuu kellekkään tutulle. Enkä halua/uskalla jutella mun asioista ulkopuoliselle. Mä aina vaan vakuuttelen itelleni ja muille et mun kavereitten tuki on tärkeintä. Että se auttaa. Silti sitä jossai mielensä sopukoissa älyää ettei se mee ihan niin. Tarvetta vois olla vähän laajempaankin hoitoon. Se kariutuu siihen että mua pelottaa. Mä pystyn aika vapaasti puhumaan kaiken läpi joidenki kaa. Kirjottaminen tuntuu kanssa helpolta. Mutta ehkä se vaan on niin, että mä pelkään kohdata itteni. Pelkään kohdata ne mun viat ja yrittää parantaa niitä. Pelkoni ovat vihollisiani. Enkä saa häädettyä niitä pois. Oon myös miettiny sitä, että jos mä lähtisin johonki terapiaan, nii ottasin jonkun tueks. Mä en vaan pysty. En pysty kuvittelee itteeni sellasessa tilanteessa. Pelkään, että ahdistun. Että mieleni kapinoi vastaan pahemmin jos panen vastaan. Pelkään, että jos kerron jollekkin, kukaan ei usko. Tai uskoo ja pakotta hoitoihin. Ja pelkään pahinta. Että joudun jonnekkin laitokseen eristyksiin. Että minut pumpataan lääkkeitä täyteen niin, etten olisi enää oma itseni. Olisin vain kyhjöttävä, kuolaava ruho sidottuna kiinni.
Olen muutamaan otteeseen miettinyt eristäytyväni maailmasta. Sulkevani puhelimen ja vetämällä tietokoneen seinästä. Lukittautuisin piiloon. En olisi yhteydessä kehenkään. Kyhjöttäisin piilossani. Olisin yksin. Eikä kukaan tietäisi missä.
Hetkelliset onnentunteet sekoittavat pääni. Ne hämärtävät todellisuudentajuni. Olen onnesta sekaisin ja unohdan kaiken muun. Silti mut aina onnistutaan puottamaan takas maan päälle. Katkomaan vaivalla kasvatetut siivet. Korkeemmalta putoovaan koskee kovemmin.
Mä oon huomannu että oon aika vahvasti pessimistinen. Mä en koskaan oota mitään hyvää tapahtuvaks. Aina kuvittelen kaiken menevän pieleen. Noh. Pessimisti ei pety. Sain tietää mihin pääsin jatko-opiskelemaan. Tää tyttö lähtee Klassikkaan ;). Koko kevään oon kuvitellu etten pääse sinne kuiteskaa, koska Kuopion korkein keskiarvo. Pääsin sittenki. Nyt vaa kahtoo pääseekö miten hyvillä papereilla pois sieltä.
Nyttenki jatkuvasti mietin huomista konfirmaatiota ja sitä että kuitenkin tunaroin sen ristin kanssa tai kuulostan laulaessa korpilta. Tai että kaadun/pyörryn/mitä vaa.
Tässä sitä vaa tulee aina pähkäiltyä että mitähän sitä elämällään tekis. Vaan ku ei tiiä. Mitähän tämmöne väkivaltane, hallitsematon kääpiö voiskaan tehä. Porukoitten mielestä sopisin lastentarhanopettajaks. Joopa. Äkkipikainen, väkivaltainen luonne. Ei saattas tulla kukaan toista kertaa. Kondiittori vois olla kiva ala. Perfektionisti, äkkipikainen, kärsimätön. Jos ei nyt kuiteskaan. Kirjailija vois olla kanssa kiva. Sillä vaan ei kyllä elantoonsa tienaa. Varsinkaan kun ei jaksa keskittyä kirjoittamiseen, inspis loppuu kesken ja homma jää siihen. Ei sitten.
Ehkä sitä vaan erakoituu jonnekkin metikköön ja syö mitä löytää. Kuolis villinä, vapaana ja ehkä suht onnellisena.
Oon mä tänään tehny muutakin ku angstannu. Rakensin palapeliä. Taas. Kaks ja puol tuntii arviolta. Jäi kesken kun piti lähtee ajamaan kohti Kuopiota.
Joo sori tämmöne angstipostaus. :(
Nährään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti