Lauantai 20.7.2013
Oltiin mun entisen luokkalaisen luona grillaamassa ja pidettiin hauskaa. tarkotus oli et kaikki luokkalaiset ois päässy, mut erinäisten syiden vuoksi meitä oli paikalla vain kuusi. Ja ruokaa kun oli varattu vähän useammalle niin ei meille ainakaan nälkä jääny. Syötiin siinä sitte kuutisen tuntia ja välillä tehtiin kaikkee muutaki jännää ja loppuillasta laulettiin kurkkusuorana. Alkoholia ei näissä bileissä ees aateltu, vaan painettiin eteenpäin kokiksen ja mehun voimalla. Siitä illalla menin sitte Emmin luo yöks. Suunnitelmissa oli seuraavana päivänä lähteä saareen viettämään aikaa.
SU-KE
Oltiinki sitte siellä saaressa. Ei sähköö, juoksevaa vettä yms. Silti meillä oli tosi hauskaa. Kylvettiin saunassa siihen asti ettei henki kulkenu ja päässä alko tykyttää (siihe ei menny ku ehkä kaks minaa) ja heitettiin tikkaa, piirreltii ja juteltii joutavia. Uskaltauduttiin me Emmin kaa jopa kerran uimaanki. Saatte olla ylpeitä. Sato vettä ja tuuli ihan hirveesti nii vesi oli kylmää. Sunnuntai-iltana oltiin ihan hermoheikkoja ku EMMI VÄHÄ INNOSTU PELOTTELEMAAN... Nähtiin ihan älyttömästi sulosia sammakoita ja tais vilahtaa minkkikin näköpiirissä. Hauskaa oli! Saavat raahata mut mukaan toistekin. Keskiviikkoilta meni leppoisasti KAMYssa. Perinteisesti.
Torstaina tulin äitille ja oon ollu siitä lähtien täällä. Ei sillä. Ei mulla mikään kiire takas Kuopioonkaa oo. Ehkä kuitenki koulujen alkuu mennessä pakko mennä... Tuntuu taas hiljallee siltä et Suonenjoki vois olla mulle se parempi. Ois ees pikkuse mielenrauhaa eikä tarveis koko ajan pelätä et hajottaa jotain tai satuttaa jotakuta. Mun temperamenttisuus alkaa taas nimittäin saaha valtaa. Varsinki ku välillä tuntuu et mut suututetaan tahallaan räjähyspisteesee. Siinä vaiheessa alkaa olla lähellä etten heittele tavaroita. Siinä vaiheessa alkaa olla itsehillintä koetuksella ja sitä pitäs päästä rauhottumaan vähäks aikaa. Mut ei mun koskaa anneta lähtee siitä tilanteesta. Tääki torstaina päätty siihe et itkee pillitin kahesti. Kiva. Vielä kun asianomaiselle tästä sanoo ja vastaus on: kyl mä tästä eteenpäin päästän rauhottumaan yms; on lopputulos silti sama. Tilanteesta ei pääse pois ja siinä pitää vaa itkusilmässä koittaa kestää...
HUI! Kohta sitä alkas lukio. En yhtään tiiä minne pitää mennä, mitä tarvii mukaan ja oon muutenki ihan paniikissa. En oo oikein suunnitellu elämääni näinkään pitkälle. Saati sitte mitä tapahtuu lukion jälkee. Unelmointi tyssää siihe "heitän kuiteski veivini sitä enne" lauseesee. En yhtään tiiä mikä musta vois tulla isona. Vieläkään. Joitakin tyrmättyjä haaveita on. Kaikki tyrmätty samankaltasten syiden nojalla. "En mä osaa, ei riitä keskittyminen, ei riitä pinna". Mahotontahan tossa on mitää haaveilla.
Musta tuntuu taas kerran et mun parisuhe kariutuu. Palasin siis jo pitkän aikaa sitten takasin yhteen mun poikakaverin kaa. Mut taas kerran musta tuntuu et ei tää vaa toimi. Et mä olen vaan mahottoman huono ihminen elämään parisuhteessa. Vaikka mä oonki edellee pihkassa siihe jätkää, mut silti. Suhteessa kaipaa sinkkuuden vapautta ja sinkkuna kaipaa jotakuta kuka rakastaa. vähän turhan hämmentävää. Ja ristiriitasta. Välillä tuntus et ois helpompaa vaan elää ilman sellasia tunteita. Ei mulla pää tai pumppu pitkää tämmöstä kestä. Ihan mahotonta. Ehkä mun ois vaa parempi elää sinkkuna ja iloita toisten onnesta. Oma kun ei tunnu koskaan onnistuvan.
Ainaku multa kysyy et "onko sulla mitää" "haluisiksä lähtee johonki" "voitko olla" tai muuta vastaavaa, on mun vastaus aina perinteinen emmätiiä. Se on mun perusvastaus. Ei mun oikeen koskaan kuule muuta sanottavan. Jotenki musta tuntuu et mun aivot tahtoo suojata mua liialta läheisyydeltä tietämättömyydellä. Et ne sanoo emmätiiä, ku ois mahollisuus saaha joku lähemmäs. Antaa toisille mahollisuus rikkoo mun suojakuoren ja nähdä sen mun avuttomuuden jota sisälläni kannan. Mut ei. Sitä riskiä mun ei anneta ottaa. Ei sitä riskiä, et joku satuttas. Murtais muurit ja häipyis. Et jäisin vaan loppujen lopuks iteksee kyhjöttämään heikkona vailla suojaa. Mä en vaan osaa olla oma itseni. En ees tiiä, millanen on mun oikea itseni. Mut sen tiiän, et se tuskin on se, jota jokapäivä näytän muille. Se hymyilevä minä, jolla kaikki tuska on piilotettuna.
Kaikki piiloon maskin taa
on tunteeni synkät menneet
piiloon, suojaan ihmisiltä
taa korkeiden muurien, varjojen
suojassa keskellä pimeyden
en itsekään aina tiedä
mikä totuus oikein on
kuka minä olen
mistä olen tullut
miksi olen täällä
miksi kukaan ei huomaa
kuinka itken
itken kivusta
itken koska sattuu
sydäntäni kivistää
siiventygistäni valuu verta
polttavaa tahmeaa nestettä
itken
koska olen yksin
siksi että se sattuu
sattuu olla yksin
mutten osaa olla muuten
piiloudun nurkkaan
kanssa varjojen
tuijotan tähtiä taivaan vyössä
toivon
mutta turhaan
eihän onneni kuitenkaan täyty
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti