Lauantaina ei tehty mitään ihmeellistä. Vaihettiin mun hiusten väri vihreestä punaseks ja löhöiltiin sohvalla. Vaikka oisin voinu senki ajan käyttää hyödyks ja lukee kokeisiin. Hups. Kahtoo jos tänään ennenku lähtee takas Kuopioon. Vois alkaa panostaa. Muttakun en näe siinä mitään mieltä. Tästä herää kysymys, miksi sitten hain lukioon? Vieläpä siihen korkeatasoiseen. Jaa-a enpäs tiedä. Mikä lie päähänpisto ollu.
Äiti kävi laivalla ja toi mulle tuliaisiks tosi söpön mustan sateenvarjon ja herkullisia pingviinikarkkeja<3. Kiitos mamma!
Mua alkaa taas masentaa. Tuntuu ku mut ahistettas nurkkaan. Mun biologisella isällä tuntuu olevan joku hirvee hinku saada mut tapaamaan mun mummo Oulusta. Oon ehkä menossa taas tänä vuonna Oulugospeliin, jos vaan saan jotenkin taiottua nimeni siihen ilmottautumislistaan. Musta tuntuu et se yrittää vaikuttaa mun päätöksiin sillä saralla psyykkisesti. Ehei. Ei onnistu. Oon koittanu hellävarasesti vihjata etten mielellää menis käymään. Etten mä tunne itteeni silleen rennoks ja luontevaks sen seurassa. Mulle tulee heti vaivaantunu olo ja tuntuu et haluisin vaa hiipiä karkuun kun kukaan ei huomaa. Jospa se kohta ymmärtäs. Meinaan ku mua meinaa alkaa painostaa se keskustelun aihe ja tuntuu epämukavalta. Mutta savolainen kun olen, niin mitäänhän en voi sanoa suoraan.
Toinen mikä mua ahistaa sinne nurkkaan on mun tunteet. Yleensä kun mulla on jotain mun mielen päällä nii mulla on noin kaks ihmistä joille mä haluun ja pystyn puhumaan asioista. Toinen on mun eksäni, mutta silti yks mun parhaita ystäviä, ja toinen on se jätkä johon mulla on kasvamassa voimakkaitakin tunteita, jotka saa mun pään sekasi. Musta tuntuu et mä oon erityisen paha taakka ja riesa erityisesti näille kahdelle mahottoman tärkeelle ihmiselle. Jälkimmäinen tosin tuntuu kahtovan sen chättiä aika harvakseltaan. Se taas pakonomaisesti herättää tämmöisessä pienessä epävarmassa otuksessa paljon pelkoa. Ignooraako se tahallaan? Entä jos olen hirveä riesa? Pelkään montaa samantyyppistä asiaa. Enkä voi sille mitään. Tässä yritän samalla kerätä rohkeutta, että pystyisin oikeasti kertomaan tunteistani. Kaikki tämä epävarmuus, pelko ja ahdistus alkaa kerätä muita tunteita ympärilleen. "Olen turha, taakka yhteiskunnalle. Olen taakkana rakkaimmilleni. Onko pakko elää? Saanko mennä itkemään itseni uneen enkä koskaan herätä? Saanko halkoa ranteeni tai juosta auton alle? Olen mitätön. Minulla ei ole päämäärää eikä toiveita. En osaa mitään ja rasitan yhteiskuntaa saamattomuudellani. Vein jonkun toisen opiskelupaikan. En ansaitse elää." Haluan jutella hänen kanssaan, mutten halua vaikuttaa ärsyttävältä. Vaikka sitähän minä olen. Toisaalta ei hän edes huomaa viestejäni. Mutta voin tuudittaa itseni siihen uskoon että hän vielä lukee ne. Ja saan lohtua jo siitä, että kerron ne hänelle. Vaikkei hän niitä koskaan lukisikaan.
Kilautelkaa kommenttiboksiin jos on postausideoita tai muuta kommentoitavaa, neuvoja, kysymyksiä yms.
Ekana... ET kävevele mihinkään auton alle!! Ja kyllä se tyyppi vielä huomaa mitenkä ihana ihminen oot ja sun tuntees myös :3 sori oli pakko heittää kommenttia :) p.s. Ihanat hiukset ja sateenvarjo x)
VastaaPoistaEt arvaakkaan miten paljon sydäntä lämmittää kun tänne ilmestyy kommentteja<3
VastaaPoistaToivotaan et huomais ;) varsinki ku aattelin et jos nään sitä ja rohkeus riittää nii saattasin yrittää kertoo jo tällä viikolla >\\<
Ja ei musta nii helpolla eroon päästä ;) Koitan sinnitellä vielä, pitää kii elämästä