Uusi alku: taas on pohdittu.

Mä oon tässä miettiny ankarasti sitäkin vaihtoehtoa et muuttasin pääasiallisesti äiskän luo Suonenjoelle. Kävisin lukion siellä. Alottasin taas niinsanotusti puhtaalta pöydältä. Kun ei mua tänne Kuopioonkaan mikään silleen sido. Onhan mulla täällä kavereita ja harrastuksia, mutta kuitenkin.
Suonenjoki ei oo kaukana Kuopiosta. Voisin mä silti tulla aina hengaamaan vanhoille kulmille kavereitten kaa ja pitää hauskaa.

Kansis mun pitäs ehkä siinä vaiheessa tosin jättää. KAMYsta ja seukkarista ei nyt oo pakko. Eikä nyt välttämättä siitä kansiksestakaan. Mut KAMY ja seukkari on semmosia et sinne menee kun jaksaa ja ehtii. Kansikselle ois silti raahauduttava joka torstai.

Mut mä oon oikeesti alkanu tätäkin vaihtoehtoo miettii ihan tosissaan. Se mahdollisuus, että saattasit vihdoin saada uuden alun ja ehkä saada vapautuksen koulukiusatun elämästä. Se houkuttaa. Aloitat lukion paikkakunnalla, jossa kukaan ei tunne sinua, eitkä sinä tunne ketään. Kukaan ei tiedä sinusta mitään. Ehkä on vain toiveajattelua ettei minua sielläkin kiusattaisi. Toisaalta se on lukio. Ihmiset ovat jo varttuneet kypsemmiksi ja osaavat ottaa erilaisuuden huomioon. Ainakin yleisesti ottaen. Toivottavasti.

Kotonakin saattaisi olla rauhallisempaa. Ei sanasotaa, josta naapuritkin saavat joka sanan selvää. Elämästä saattaisi tulla ihan siedettävää. Tämä kuulostaa aivan toiveajattelulta. En tiedä uskallanko luottaa tähänkään.

Mieleni ei luokkaretken mukaan ole muuttunut suuntaan tahi toiseen. En vieläkään haluaisi lähteä. Paintball kuulostaisi toki kivalta mutta siinä se. Ei innostaisi lähteä muiden pilkattavaksi. Jos sitä vaikka ehtisi sairastua ennen sitä. Tai tulisi joku este. En halua olla se odd one out, jolle huudetaan ja vältellään. Olen meidän luokasta se joka ei virallisesti kuulu mihinkään porukkaan. Se ainoa täysin erilainen. Välillä kun sitä ajattelee, tuntuu siltä kuin puhkeaisin itkuun. Tuntuu siltä kuin ahdistus veisi puhekyvyn. On vaikea hengittää.

Nykyään taas tuntuu pahalta entistä useemmin. Tahtois vain käpertyä pöydän alle piiloon ja itkeä. Sitä haluis vaan karkuun. Mahollisimman kauas kaikesta. Pois siitä mikä ahistaa. Piiloon. Pois. Yhä useemmin mulla on paha olla ja itku kuristaa kurkkua. Silti mä koitan enemmän hymyillä kun itkee. Esittää ettei mikään olis väärin. Ettei ois hätää. "Oon kunnossa.#- pahin valhe minkä voi sanoa. Silti sitä vaan tulee aina toistettua. Ja siihen kun lisää pienen hymyn niin se menee täydestä. Sillä saa hetkellisesti huijattua jopa itteensä. Kohta tosin se ahdistus iskee uudestaan. Eikä sitä saa pois kimpusta millään. Siinä vaiheessa valtaa itsetuhoisuus mielen. Ja myrkyttää sen. Se saa kuvittelemaan, ettei minulla ole maailmassa mitään arvoa. Että olen turha. Se vaivaa mieltä ja ahdistus kasvaa. Sitä haluaa vain kuolla ja vajota maan viileään syleilyyn. Hukkua mullan sekaan. Tuntea se viileys iholla. Nukahtaa. Jäädä siihen ja kuolla. Tai tuottaa itselleen niin paljon pahaa että se lopulta muuttuu nautinnoksi. Että nautit siitä kun sinuun sattuu. Hakkaat päätäsi seinään, kynsit kätesi verille. Lopulta se polte ranteessa tuntuu hyvältä. Haluat hyväillä sitä kivun tunnetta. Haluat olla osa sitä. Tuntuu kuin olisitte yhtä. Ilman kipua ei ole sinuakaan. Olette erottamattomat. Toisaalta sitä ei taas haluais ittelleen pahaa. Niin se pieni ääni siellä sanoo. Mutta ei sitä pientä ääntä kukaan kuuntele. Joskus, kun se huutaa tarpeeksi kovaa, se saattaa palauttaa järjen takas.

Mä olin viikonlopun äiskän luona. Pitkästä aikaa. Me siskon kaa pelailtiin yhessä ja oltiin vaan. Se oli ihan mukavaa. Nyt oltas taas torstaina menossa sinne. Torstaina kun ei oo koulua niin hyvin ehtii. Ja kun sunnuntaina on äitienpäiväkin. Tarkotuksen aois käydä lauantaina mummon luona.Eipä oo taas tullu sielläkään käytyä.

Tänään kun sit tultiin sieltä äiskältä niin käytiin Pitkälahen ABC:llä syömässä ja sitte pyörittiin cittarilla.